Kuka on 82, Anton Murola?

Ensin pähkinänkuoressa, sitten pidemmin

Olen Kurisjärvellä asuva ja yritystäni pyörittävä 38 -vuotias perheenisä. Perheeseen kuuluvat vaimoni Helka ja kohta neljä ja yksi vuotiaat lapsemme sekä ikinuori, 13 -vuotias, Osku -koiramme.

Yritystoiminta kattaa koko Suomen alueella toimivan Turbotohtori -turbohuoltopalvelun sekä paikallisen tanssitaidekoulu Petite Ballerinan. Ensimmäistä koordinoin itse kahden työntekijän kanssa ja jälkimmäistä äitini Mirjam 5-6 tanssinopettajan kanssa.

 

Kuinka päädyin Kurisjärvelle ylipäätään?

Synnyin Turussa, josta pian muutimme isäni Jarmon työn perässä Hankoon. Hangosta muutimme samasta syystä Helsinkiin ollessani kolmisen vuotta vanha. Helsingissä vietin lapsuuteni ja ala-aste -ajan. Päivähoidon tointa hoisi naapurin Eeva sekä kaupungin palkkalistoilla ollut aamupäivä- ja iltapäiväpuistoa valvova puistotäti Kaarina. Aidatulla puistoalueella lieni parhaimmillaan kolmisenkymmentä eri ikäistä naperoa leikkimässä erinäköisin leluin, joista tuoreimmista Kaarina piti kovaa vahtia. Hänen auktoriteettinsä oli hyvin vahva, muuten tuskin villi naperolauma olisi mitenkään pysynyt hallinnassa.
Ala-asteen kävin Helsingissä Elias -koulussa, eli alkujaan Uudessa Steiner -koulussa. Se oli jokseenkin erilaista kuin myöhempi yläaste -aika.
Ollessani 11, aloimme käydä Kalvolan (nyk. Hämeenlinnan) takamailla Lintumaalla. Äitini oli edesmenneen Naistenpuolueen kanssa häärätessään tavannut Anjan, joka oli kertonut Lintumaasta ja siellä olevista ratsastusmahdollisuuksista. Vietimme käytännössä joka viikonlopun Lintumaalla ja opin itsekin ratsastamaan ja varustelemaan hevosen ratsastusta varten. Ratsailla tulikin vietettyä useita kilometrejä pitkin lähialueen maastoja, joskus kentälläkin kävin, mutta se ei viihdyttämyt niin kovin.

Lopulta muutimme vuokralle Lintumaalle vuonna 1991, entisen linnanvoudin Arimo Raeste -vainaan ja vaimonsa Kaarinan omistamaan, sähköistettyyn torppaan. Mainitsin muuten ’sähköistetyn’, koska se oli puhelimen ja seinustalle laskevan keittiön pesualtaan viemäriputken ohella ehdottomasti se merkittävin mukavuus.

Mäenpään tilalla (tai Kaarimossa, kuten Arimo ja Kaarina olivat sen nimenneet) asuimme koko yläaste -ajan ensimmäisen lukiovuoden puoliväliin asti. Askeettisista oloista saatu oppi on saanut minut arvostamaan ihan eri tavalla juoksevaa vettä, lattialämmitystä, sisävessaa, lämmintä saunan/pesutilan pukeutumistilaa ja tiiviitä rakenteita: Ulkovessa oli talosta noin 40 metrin päässä, vesi piti kantaa ämpärein kaivosta niin saunaan kuin taloonkin ja puita piti kantaa kosolti – ja pakkasjaksoilla vähän enemmän, jotta eristämättömällä rossipohjalattialla olleet tilat eivät tyystin kylmentyisi.
Yksi suosikkipaikoistani talvella olikin salin muurin edessä oleva keinutuoli. Toki tietokoneen saaminen sai minut huijaamaan. Asemoin sähköpatterin istuinpenkin takapuolelle ja vedin peiton viitaksi sen päälle. Näpit oli jäässä pelatessani Stuntsia, mutta keho voi hyvin.

Vaikka eläminen oli nykyajan valossa vähintäänkin hankalaa, ja silloin hävettävääkin (koska kaikilla muilla oli mukavuudet), en vaihtaisi hetkeäkään pois. Opin ajamaan autolla 12 -vuotiaana, (huonon) mopedin sain 13 -vuotiaana, tein nuotioita, tein ja räjäyttelin pieniä pommeja sekä tietenkin telmittiin pitkin metsiä, milloin mitäkin tehden, nykyisinkin hyvän ystäväni Anssin kanssa. Tämä oli luontevaa, sillä seuraavaksi lähin luokkakaverini Jani oli n.13km päässä. Toki mopedilla matka taittui – pakkasella kemikaalisuojahaalari wind-stopperina ja alla messevä kerros kuteita.
Ainoa nurja puoli lieni pitkät koulupäivät pitkine koulukyyteineen Iittalaan. Koulupäivät olivat 0900-1500 ja kyyteineen 0740-1615. Matkaa oli 27km ja suoralla kyydillä se olisi taittunut noin 25min/suunta. Mutta mitäpä tuosta, arkeahan se oli ja homma toimi.

Mainitun ensimmäisen lukiovuoden aikana, vanhempani ostivat Lintumaan ”keskustasta” vanhan kaupan, jossa äitini edelleenkin asuu. Kulku Toijalaan lukioon tapahtui milloin milläkin. Oli Koiviston bussia Riisikkalasta käsin, Yamaha RD:ä ja myöhemmin vanhempien autoa. Jonkinlaisena ”kaikkivoipaisena hurjapäänä”, matka taittui nopeimmillaan vajaassa 12 minuutissa, mikä mahdollisti muutamaa minuuttia pidemmät yöunet. Vanhemmat ihmettelivät, miksi polttoainetta menee niin paljon, vaikka kilometrejä ei juurikaan tullut. Ehkä tonnikasisatanen volkkarin 90hv voimapahka lappu lattiassa ajettuna nieli kuitenkin inan enemmän kuin ohjekirjan spekseissä…

 

Entä sitten?

Lukiosta päästyäni, ja ylioppilaskirjoitukset läpäisseenä, vaikka monen opettajan mielestä, niin ei olisi mitenkään voinut tapahtua, hakeuduin ikään kuin kohtalon karvanoppien tuleman johdosta Valkeakoskelle Hämeen Ammattikorkeakouluun INT97 -vuosikurssille, jota en loppujen lopultakaan kahlannut loppuun.
Työelämä vei mukanaaan, sitten varttuneena inttiin Parolaan (2/2001 alokasaika PsPionK, jatko ja AUK PsTiedK ja PsTiedJ, MPRj), minkä jälkeen tapasin höyrähdin takaisin ”kovan” tekniikan pariin tavattuani hyvän ystäväni Ossin, joka enska-/krossipyöräharrastuksensa tiimoilta johdatti minut takaisin, kevari-iän jälkeen, itselleni unohtuneisiin moottoreihin ja moottoripyöriin.
Tapahtumaketjun seurauksena ajoin Päijänneajon läpi vuonna 2003 ja tapasin entisen tyttöystäväni – nykyisen vaimoni siis. Lopulta vuonna 2005 muutimme Valkeakosken Sointulassa olleesta ihmisvarastosta omaan rauhaan Kurisjärvelle metsän silmään. Täällä aika kului kaikenlaisen askartelun, työelämän ja syntyneen hevosvoima.com -verkkokaupan parissa. Vuonna 2009 työsuhde ”oikeissa töissä” päättyi ja tein päätöksen, etten menisi ulkopuoliselle enää töihin. Valittu tie on ollut vähintäänkin vaihteleva – ja vittumainenkin, mutta enpä mitään pois vaihtaisi – kuten esiteiniaika askeettisissa elinoloissa – tämäkin on vain vahvistanut minua ja antanut uutta näköalaa elämään ja lisännyt suhteellisuudentajua.

Seuraavaksi suurin mullistus oli esikoisen syntymä kesällä 2013. Se antoi uutta puhtia ja vahvemman fokuksen tekemiseen, minkä seurauksena investoimme turboahdinhuoltoon hankkimalla uudet koneet ja pajakalusteet, millä tiellä yhä olemme – Suomen parhaalla turbohuoltoihin tarvittavalla erikoiskonekannalla.
Ja oikeastaan juuri samasta juurisyystä, aktivoiduin myös poliittisesti, koska haluan tehdä laajempaa työtä itseäni nuorempien sukupolvien eteen kuin vain jättämällä pesämunan omilleni. Kuopuksen synnyttyä keväällä 2016, fiilis kasvoi voimakkaammaksi.

 

Poliittiset ensiaskeleet

Moni minut tunteva ja edesottamuksiani Facebookissa seurannut tietää, että olin taannoin melkoisen tuohtunut erinäköisestä poliittisesta suhmuroinnista, helposta oppositiopopulismista, populismisyytöksistä ja herrahisseilystä sekä tyystin leväperäisestä rahankäytöstä ja maahanmuuton ongelmista.
Olen tietysti vieläkin, mutta en pura sitä niin suorin sanankääntein, koska se on liian helppoa.

Ollessani syksyllä 2014 mökillä, bongasin Päivän Byrokraatti -sivulta merkin raikkaasta tuulahduksesta. Siellä oli jonkinlainen perustamiskertomus Kansallisesta Viskipuolueesta, jonka perusajatus oli järkiperäinen ja tutkimustietoon nojautuva päätäntä, järkevämpi rahan käyttö, paremmat elinkeinonharjoittamisen mahdollisuudet, tasa-arvo ja hallinnon mahdollisimman vähäinen puuttuminen ihmisten elämään. Olin myyty. Eduskuntavaaleissa ehdokkaitamme oli Piraattipuolueen listoilla ja uho vaalivoitosta oli kova. Läpi kukaan ei päässyt, mutta ehdokkaamme saivat ensikertalaisiksi ja perustamattoman puolueen sekä toisen puolueen listoilla olleiksi varsin hyvin ääniä, mikä kannusti jatkamaan.

Viskipuolue keräsi kannattajakortit enemmälti vuoden 2015 aikana ja 2016 pääsimme puoluerekisteriin. Ensimmäisessä puoluekokouksessa päätimme vaihtaa nimen paremman uskottavuuden saavuttamiseksi. Lopputulema on Liberaalipuolue – vapaus valita. Tai tuttavallisemmin, Liberaalipuolue. Haikeudella Viskipuolue -nimi jäi taakse, mutta se oli tarpeellista tulevaa matkaa varten, jota nyt puolueena kuljemme.

Anton Murola, lib.
82, Akaa

Jätä kommentti

Sinun tulee olla kirjautunut jättääksesi kommentin.